Esittelyssä: Milla

We go on & off, on & off and on & off
We go on & off, on & off and on & off
We go on & off, on & off and on & off


Kuinka moni tunnisti biisin jo tuosta? Linkitin vastauksen loppuun. Miten tämä sitten liittyy minuun tai tähän postaukseen? Siten, että Millan kanssa meidän elämä pitkälti mennyt tuota on/off kaavaa noudattaen. Ainakin jos asiaa kysyy tilannetta läheltä seuranneilta. Nyt olemme off asennossa ja näin se tulee pysymään jatkossakin. Kaveruus/ystävyys kuitenkin on ja pysyy, se ei mene offiin pysyvästi, vaikka sekin tilanne on kerran pari koettu. Tosin molemmilla kerroilla olen tiennyt hänen tulevan juttelemaan uudelleen kun tarpeeksi on itse hiljaa ensin. Kai tähänkin kaveruuteen ja suhdesäätöilyyn pätee sama kuin aiemmin sanottu Pinjasta, ylä- ja alamäkeä on ollut, kipinät ovat sinkoilleet. Riitoja on mennyt, tullut, niistä on selvitty. Tunnettu on viisi vuotta ja eiköhän tässä selvitä toisiamme tukien kavereina vielä toisetkin viisi vuotta. Tuo on muuten pitkäikäisin kaverisuhteeni tällä hetkellä. Tosin, kaikkien nykyisten kavereitteni kanssa olen tuntenut suurinpiirtein yhtä pitkään, joten suuria eroja näissä ei todellakaan ole.

Seurustelujen aikana kumpikaan ei ole onnistunut olemaan lopulta onnellisia. Molemmilla lienee omia ajatuksia 'ihannesuhteesta'. Itselle siihen sisältyisi paljon yhdessä olemista, välillä kun emme nähneet edes viikoittain. Kavereina emme näe senkään vertaa. Melkein kuukausi taitaa tulla nyt täyteen edelliskerrasta. Sinänsä se ei itseäni haittaa kun siihen on tottunut. Toivon löytäväni enemmän kavereita, mutta en usko muutokseen nykyisissä kaverisuhteissani. Ne kun ovat aika sementoituneet omille aloilleen. Seurusteluajoista vielä sen verran, että Millan kanssa sekin muistutti enemmän läheistä ystävyyttä kuin oikeasti pariskuntana olemista. Tästä ihmisestä kuitenkin on löytynyt jo ensisilmäyksestä lähtien jotain selittämätöntä puoleensa vetävyyttä. Kyseessä on herkkä tapaus joka voi sekunnissa nousta maasta pilviin, mutta tipahtaa yhtälailla alaskin. Jotkut pitivät meidän (5v) ikäeroa liian suurena, mutta mikään ei koskaan ole siihen kaatunut. Jos olisi, tuskinpa me emme enää kavereitakaan olisimme. Muutamat kerrat kun ikäero todella on ollut ongelmallista niin se yhteydenpito on kokonaan hävinnyt, ainakin minun tapauksessa.

En halua kertoa liian yksityisiä asioita ettei ihmisiä tunnisteta tästä, mutta herkkyydestään huolimatta Milla on kasvattanut kovan kuoren ympärilleen kokemiensa asioiden vuoksi. Olen tästä syystä hieman pettynyt häneen myös, sillä olen kuullut muilta ihmisiltä asioita, joita hän ei ole edes seurustelun aikana kertonut minulle. Toisaalta se on ymmärrettävää, toisaalta ei. Vaikeista kokemuksista puhutaan mutta meilä on ollut mielestäni tarpeeksi pitkä tie kuljettuna ettei avoimuuden pitäisi olla enää ongelma missään asiassa. Tai sitten vaan yliarvioin oman tärkeyteni :DD Voihan se niinkin olla. Aasinsiltana tästä... Kaveripiiriäni yhdistävänä tekijänä voisi nimittää masennusta. Ei meistä kukaan taida onnellinen olla ja itseäni lukuunottamatta kaikki muut taitavatkin lääkityksessä asti olla. Olen aina uskonut ettei elämää pidä elää keinotekoisesti pillereiden avulla joten en ole suostunut kokeilemaan niitä omaan alakulooni. Toki jos tilanne nyt todella huonoksi menisi niin harkitsisin uudelleen. En ole itsetuhoinen tai vastaavaa, se asia jos muuttuu niin muuttunee käsitykseni lääkkeisiinkin.

Vastaus alun arvoitukseen :)

Kiva rallattelubiisi.

Esittelyssä: Pinja

Hei taas!

Ajattelin tässä vaiheessa esitellä teille lähipiirini. Jos jotain kysyttävää postauksesta tai ihmisistä jää, kysy ihmeessä kommenttikentässä, niin vastailen kyllä ja kerron mielelläni lisääkin. Ensimmäiseksi aloitan kertomalla Pinjasta, joka on läheisin kaverini/ystäväni mitä tulee kasvotusten vietettyyn aikaan. Hänestä kerron lisää myös tulevassa postauksessa 'Tunteita: Onnellisuus', mutta asiaan. Olen tuntenut Pinjan suurinpiirtein noin neljä vuotta. Tutustuimme yhteisen kaverin Millan kautta. Harvinaista minulle, juttu lähtiin luistamaan tosi hyvin samantien ja ystävystyimme nopeasti. Menin itseasiassa ensitapaamisellamme saattamaan häntä Millan luota kotiinsa. Aikalailla harvinaista sosiaalista toimintaa osaltani kun kyseessä oli tosiaan ihminen kenet olin tuntenut ehkä keskustelun ja parin tunnin ajanviettämisen verran siellä bileissä.

Ikäeroa meillä on vaan muutama vuosi ja ajatusmaailma kohtaa usein, vaikkakaan mitään paita/perse tyyppisiä ei kumpikaan olla. Tosin itse toivoisin tiiviimpääkin yhteydenpitoa, koska eihän se päivittäistä suinkaan ole, mikä kävisi mulle kyllä enemmänkin kuin loistavasti. Ajan saatossa on ollut riitoja sekä draamaa paljon. Osittain, koska päädyin rakastumaan häneen. Meillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut mitään vakavampaa. Yön heikkoina hetkinä pientä pervoilua oli kerran, eipä sen enempää. En sanoisi kumpaakaan meistä järin helpoksi tapaukseksi joten ei ole kauhea yllätys ettei kaveruutemme ole kivan tasaista tallustelua päivästä toiseen. Joskus tuntuu hänen hermostuvan tyhjästä ja heittelevän teräviä kommentteja kovin helposti enkä aina mielestäni ansaitse suuttumista. Toisinaan taas varmasti ansaitsen... Toisaalta, kun minä suutun, hän ei pidä sitä koskaan oikeutettuna :D

Tällä hetkellä on viiltävä ikävä Pinjaa. Emme ole nähneet melkein kolmeen viikkoon eikä edes kauheasti juteltu missään. Tätä ennen tapailimme kyllä kahdesti, välillä kolmestikin viikossa niin sikäli ei ole yllättävää jos taukoa välillä tulee. Varsinkin kun muistaa yksinäisyys postauksessani mainitseman tilanteen. Kaikilla muilla on tosiaan se muu elämä. Hänelläkin on kumppani, koulu, perhe sekä muita kavereita. Hänellä on myös ongelmia asian jos toisenkin kanssa. Osassa olen pystynyt häntä auttamaan ja ehkä siksikin hän välillä välttelee minua jos nolottaa kun ois edelleen avun tarpeessa tai sitten ei pysty antamaan mitään takaisin. Tai jos ne ongelmat vaan painaa mieltä liikaa eikä halua olla järin sosiaalinen. Eiköhän me ensi viikolla kuitenkin taas vietetä aikaa yhdessä!

Paska kerääntyy paskan luokse?

Vituttaa. Oikeasti.


On lokakuu vasta ja tuntuu, kuin loppuvuosi ja joulu ois vedetty pilalle jo nyt. Viime tekstissäni valittelin tätä yksinäisyyttäni. Kuitenkin valoa tunnelin päässä näkyi, koska hei! Joulu on tulossa. Perhe yhdessä taas pitkästä aikaa, rakas siskoni tulee miehensä ja tyttärensä, minun ihanan kummityttöni Olivian kanssa käymään melkein viikoksi. Niitä harvoja hetkiä vuoden aikana, joita minä odotan innolla. Näyttäisi kuitenkin siltä ettei tämä toteudu tänä vuonna. Siskoni oli äitille sanonut etteivät ole tulossa viettämään joulua tänne meille päin eivätkä täten luultavasti käy enää koko loppuvuonna täällä.

Siskoni asuu perheensä kanssa siis etelässä, minä täällä keskemmällä Suomea kuten muu perhe myös. En ole siskoani tai kummityttöäni nähnyt pariin kuukauteen ja jo nyt on ikävä. Voisin toki käydä heidän luonaan, mutta suoraansanottuna olisi kiva jos sisko vaikka kerran kutsuisi itse sinne. Tätä ei ole siis tapahtunut, enkä halua alkaa tyrkyttämään itseäni. Jotenkin tuntuu ettei siskoni edes luota minuun esimerkiksi mitä lapsen vahtimiseen tulee ja tässä osasyy kutsumattomuudelle. Mitään järkisyitä tuolle nyt ei ole. Ennen oman lapsen syntymää ei siskollakaan mitään kokemusta pienistä lapsista ollut. Miten minä voisin mitään oppiakaan ellen saa mahdollisuutta olla kummityttöni elämässä mukana. Varmaan se luottamuskin siitä nousisi jos näkis ettei tytölle mitään kamalaa tapahdu jos olisi minun kanssani kahdestaan hetken edes. No mutta. Elämä on?


Pohdiskelen tällä hetkellä kovasti mitä tälle asialle voisin tehdä. Miten hän suhtautuu jos soittaisin tai jotain. Tuntuu kuitenkin aika kurjalle, kuin minut olisi leikattu heidän elämästään pois. Äitimme kuitenkin on käynyt siskoni luona monia kertoja, kertaakaan ei ole minua pyydetty mukaan vaikka toistuvasti tuon haluni esille olla kummityttöni elämässä ja kasvamisessa mukana. Toisaalta taas en haluaisi ottaa asioita puheeksi, koska sisko ajattelee kuten ajattelee. Jos hän vartavasten minut haluaisi käymään, niin kai hän sitten pyytäisi edes äidin välityksellä. Meillä ei ole siis tapana soitella tai tekstailla yms toisillemme. Aina kun nähdään, tullaan kuitenkin hyvin toimeen joten mitään ongelmaa tai riitaahan tässä ei todellakaan ole. Jotenkin ihmeellistä touhua siis senkin vuoksi.

Päässä pyörii nyt vain ajatus elämän ensimmäisestä joulusta, kun koko perhe ei olekkaan koolla. Loppuvuosi, kun lähes puolen vuoden  tauko tulee siskon sekä kummitytön näkemiseen. Olisihan se ollut ihan kiva Jarnoakin nähdä, siskoni miestä. Emme ole vielä hänenkään kanssaan kunnolla ehtineet tutustua ja haaveeksihan sekin näyttää jäävän.

Olen usein miettinyt voivani muuttaa vaikka Helsinkiin tai Tampereelle (josta olisi hyvät nopeat kulkuyhteyden pk-seudulle), koska siellä olisi siskon perhe ja voisi kokeilla siipiään uudessa ympäristössä. Viimeaikoina olen muuttanut mieltäni tämänkin ajatuksen suhteen kun tuntuu ettei minua sinne kaivata. Ehkä suuntaan katseeni jonnekin entistä kauemmaksi kaikesta. Muutama keskeneräinen asia kuitenkin estää vielä näiden ajatusten konkretisoitumisen. Niistä tarkemmin ehkä joku toinen kerta.

Tunteita: Yksinäisyys

Haluan päästää teidät pääni sisälle jollain tasolla ja koitan selittää itseäni kertomalla tunteistani. Pelkkää masentavaa luettavaa ei ole tulossa jatkuvalla syötöllä, mutta juuri tällä hetkellä tunnen suurta yksinäisyyttä. Aloitetaan siis sillä, blogin aloittaminenkin kun osittain menee sen piikkiin, että haluan tekemistä itselleni sekä keinoja purkaa tuntojani niin hyvässä kuin pahassa.

Olen tällä viikolla viettänyt aikaa lähes kokonaan vain omissa oloissani. Alkuviikosta luonani kävi kaverini Aleksandra, mutta viipyi tasan minuutin. Tämä tosin johtui vain hänen kiireestään, minkäs teet. Erityisen pahaksi tämä yksinäisyysjakso ei vielä ole mennyt, mutta pelottaa kuitenkin. En ole mitenkään itsetuhoinen ihminen. Ei tarvitse pelätä mitään teiniangstia ja viiltelyä. Toisaalta pitäisikö tätä oloa jotenkin sitten purkaa fyysisesti, miten?

Olen tälläkin viikolla useasti pyydellyt niin Henriä kuin Pinjaa sekä Millaakin käymään. Yleensä se olen aina minä, joka huutelee toisten perään. Aika harvoin lopulta yhtään mitään syntyy. Tiedän, että tällä viikolla en enää kavereitani tule näkemään, joten viikon saldoksi jää yksi minuutti. Mutta siitäkin minuutista olen ylpeä. En voi kuitenkaan kiistää etteikö se sattuisi syvälle sydämeen, kun neljännen kerran kysyt viikon aikana samalta ihmiseltä oisko aikaa nähdä ja vastaus on joka kerta sama, ei. Neljännellä kerralla sillä lisäyksellä ettei tarvitse enää torstain jälkeen uudelleen kysyäkkään, koska on jo sovittua menoa loppuviikolle. Tiedän ettei se ole mikään tekosyy, etteikö häntä kiinnostaisi nähdä. Kuten totesin, heillä on muutakin elämää. Minulla ei niinkään. Surullista, eikö? En mielestäni ole kuitenkaan itsesäälissä vellova. Jokainen päivä yritän löytää uusia ihmisiä elämääni ja koitan jutella tyypeille milloin missäkin ja ehdottaa josko voisi tutustua kaverina lisääkin.


Tarkoitukseni ei ole mitenkään syyllistää tätä pientä ystäväpiiriäni. Eivät he ole minun yksinäisyydestä vastuussa. Kaikilla on oma elämä ja minä olen väliinputoaja. Olen heille kaikille niinsanotusti kakkoskorin ystävä. Oma kumppani tai paras ystävä menee edelle kuten joillakin omat perhesuhteetkin. Sen jälkeen vuoroon tulee ajanviettäminen minun kanssa ja se aika on kovin vähäistä. En ole onnistunut kipuamaan hierarkiassa ylemmäksi tai löytämään uusia ystäviä, joilla täyttää tyhjyyttäni. Noin 90% ajastani kuluu yksin kotona tietokoneella, musiikkia kuunnellen, tv:tä katsellen tai vastaavaa. Lopustakin suurinosa menee lähinnä omien perheenjäsenteni kanssa ollessa. Jokainen kuitenkin tietää ettei se elämä voi perustua pelkästään vanhempien tai muiden sukulaisten luona oleskeluun kun se arki on omassa kämpässä. Se 10% ajasta jota en ole kotona, olen kuitenkin lähes poikkeuksetta onnellinen. Siitä tunteesta seuraavassa postauksessa lisää.


Mainittakoon vielä lopuksi, että olen muuttanut kaikkien nimet lähipiiristäni joksikin muuksi, haluan kertoa asioistani kuitenkin melko avoimesti ja draamaahan siitä syntyisi mikäli puhuisin ihmisistä oikeilla nimillä. Olen myös muuttanut nimet kokonaan erilaisiksi. Eli Joni ei ole muuttunut 'vain' Janiksi tai Ella Ullaksi eikä Rami Samiksi jne. Jos joku itsensä tästä blogista nyt kuitenkin tunnistaisi ja vetäisi oikein huolella perunat anaaliin ja herneet nenään niin tee minulle ja itsellesi palvelus, tee perunoista ja herneistä salaattia. Älä tule avautumaan minulle aiheuttaen kolmatta maailmansotaa. Tarkoitukseni on saada terapeuttista hyötyä kirjoittamisesta ja tämä on tapani käsitellä elämääni niin kuin parhaaksi nään.

En tiedä sainko nuo tunnisteet muuten toimimaan? Mutta ilmoitelkaa kommenttina jos jokin ei toimi tai antakaa kehuja jos aihetta on. Rakentavaa palautetta, kehitysideoita? Kyllä kiitos.

Boy Without A Map

Yö. Ensimmäinen blogiteksti, teksti, ei kuvablogi. Erikoisen miehen blogi, kyllä! Tervetuloa hyvin erikoiseen blogiin, jos löydät/tiedät toisen yhtä kamalan ja sekavan niin linkatkaa mun kaksoisolentoni toki tänne viestillä.

Yö. Aika päivästä kun aivoni heräävät. Mietteet syntyvät, positiivisuuteni usein häviää realismi-minän tieltä. Ajattelun aika, välillä mukavaa mutta usein perin tuskallistakin. Siksi haluan kirjoittaa sekä jakaa maailmaani. Ehkä joskus joku tykästyy blogiin tai peräti minuun! Se olisi aika mahtavaa. On minulla ollut ja on edelleen muitakin blogeja mutteivat ne ole samanlaisia. Tästä ei tule varmastikaan mitään lukijamenestystä eikä se haittaa. Tämän blogin löytävät ihmiset, jotka eivät löytäisi niitä toisenlaisia luomuksiani. Tästä blogista tulee syvällisen terävästi riipaiseva ihmistarina ilman pyöristettyjä reunoja.

Blogisti täällä näytön takana on suhteellisen jännä persoona. Mies joka pitää musiikista, erilaisista ihmisistä sekä kissoista. Urheilusta ja sen seuraamisesta pitävä läski, joka yrittää laihduttaa mutta ei ota elämää liian vakavasti, koska jokaisen meidän kohtalo on kuolla. Suosittelen jokaista elämään kuten itse haluaa. Edellämainittu valitettava fakta kuitenkin luo itsellenikin ahdistusta, kirjoittaminen on itselleni hyvin terapeuttista toimintaa. Olen ihminen joka luo itselleen keinot elämästä kaiken irtisaamiseksi.

Toivoisin blogistani sosiaalista ulottuvuutta, lisämausteen ja jopa toivonkipinän uusille kontakteille, ehkäpä ystävyydelle jonain päivänä. Huomasitteko sisäisen konfliktini? Minussa kohtaavat pehmeät pilvet, lämmin aurinko sekä hirmuisesti salamoiva ukkonen. Mies monella ulottovuudella tarjoiltuna, olkaa hyvä.

Kaiken sekavuuden ja järjen tai järjettömyyden jälkeen päätin kuvailla itseäni sanoilla boy without a map. Poika ilman karttaa. Ehkä se kartta tähän maailmaan vielä jostain löytyy :)