Yöpostaus nimittäin, kuten niin monesti aiemminkin. Syystä tai toisesta ei vaan kykene saamaan mitään järkevää aikaan aiemmin päivän aikana. Toki mun unirytmikin on sellanen, että herään 12-15 välillä millon sattuu. On se silti hieman kummallista kellon käydessä ohi puolenyön, että vasta sitten pää todenteolla herää elämään mukaan ja alkaa suoltaa ajatuksia asiasta kuin asiasta.
Aivan yhtäkkiä tuli jopa maanisen hyvä olotila. Surullista ettei se ole tavallaan totta vaan. Tästä pari tuntia niin kattelen varmaan pää tyhjänä tähtitaivasta ulkona, mutta toisaalta en minä tästä itkemäänkään päädy tai vastaavaa romahdusta kokemaan. Palaudun sellaiseen normaaliin harmaaseen olotilaan. Joskus muutamia vuosia sitten onnistuin vielä lietsomaan itseni samalla tavalla hyvään oloon ja samaa tahtia alas kuin meteori taivaalta. Edistystä on siten tapahtunut aika mukavastikin. On olemassa tuo harmaa normius, jonka alle en enää tipahda ellei tapahdu jotain poikkeuksellista negatiivista. Väittäisin silti tuon minulle normaaliutta edustavan olotilan olevan jollekkin toiselle ihmiselle hieman ankea todellisuus. Tätä taustaa vasten lievä masennustila kuvannee rehellisesti tätä minun maallista aherrustani. Olen kuitenkin ylpeä etten itse erityisesti ole ajatellut olevani masentunut. Nimenomaan sen toisen ääripään puuttumisen vuoksi, olen onnistunut nujertamaan pahimmat varjot päästäni ulos! Jokainen joka haluaa niin saa nauraa tälle rauhassa, mutta ennenkaikkea Lauri Tähkän & Elonkerjuun vanha musiikki on tänä iltana nostanut tätä fiilistäni kohti positiivista suuntaa! Harmaan arjen saapuessa päähäni alan varmaan kuuntelemaan Pariisin Kevättä, Vesa-Matti Loiria tai Sadetanssia. Tänään on selvästi suomalaisen musiikin päivä
Sain ostettua viimeisetkin joululahjat päivällä ja olen nyt vihdoin tyytyväinen kaikkeen hankkimaani! En muista mainitsinko aiemmin, mutta kertauksen ollessa opintojen äiti, muistutan olleeni tosi ylpeä kun sain mun tärkeelle ystävälle iloa joululahjallani! Ehkä ihan yhtä riehakasta 'oh my god oh my god' reaktiota ei vanhemmiltani tule :D Se nyt ei ole itseistarkoituskaan toki. En ole silti löytänyt edellisvuosien tapaista jouluiloani vieläkään, mutta hieman sentään.
Lopuksi vielä erikoismaininta tinychatin demiläisille! Täytynee eksyä sinne useamminkin, olette mukavia tapauksia :D
- Sain kesällä synttärilahjaksi leffaan sarjalipun jota kovasti toivoin.
- Pari viikkoa sitten kävin katsomassa 007 - Spectren leffateatterista, oli aivan loistava ja se oli ensimmäinen kerta useampaan vuoteen kun viimeksi olin käynyt leffassa.
- Se edellinen kerta taisi olla Brad Pittin tähdittämä Inglorious Bastards
- Tähtien Sota leffan näkemiseen 57 tuntia!
- Tuli vähän lisää rahaa mikä tietää, että pääsen ostelemaan lisää joululahjoja tiistaina vaikka kaikille on jo ostettuna jotain <3
- Psy:n uudet biisit on tosi hyviä vaikka pelkäsin ettei kultainen ote voi pitää enää
- Putouksen loppuminen ärsyttää ja ärsyttää vielä enemmän kun sitä on haukuttu ihan turhaan ja katsojaluvutkin on ollu hyviä!
- Sairastelun, flunssan ja pienen kuumeen jälkeen oon taas käyny lenkillä kolmena päivänä putkeen
- Pari kuukautta sitten paino oli lipsahtanu melkein 80kg mutta nyt olen päässyt takaisin siihen 74kg mikä oli alimmillaan, nyt on kova työ päällä, että pääsen vuoden loppuun mennessä 70kg ja keväällä sit lisää pudotusta vaan. Mieli on korkealla tämän asian suhteen!
- Spotifyn kuuminta just nyt lista loppui, totuudet ovat täynnä ja tämä pojken menee kattelee boksilta jakson Monk tv-sarjaa sekä Rillit Huurussa jos vaan jaksaa vielä. Vähän spaghettivuokaa naamariin. Laiskottaa eikä nyt jaksa ns. oikeaa ruokaa itse tehdä niin tämä valmismössö kelpaa nyt tällä erää :)
PS. tällasia random kymmenen satunnaista totuutta juttuja aattelin tehdä lisääkin
Olin pari päivää vanhempieni luona kyläilemässä, viimeistä kertaa vielä ennen pitempää joulujaksoa kun oon siellä varmaan toista viikkoa, mikäli lasketaan siskoni luona vietetty aika mukaan 27.12 - 29.12. Toki käyn jossain vaiheessa vielä ennen joulua käymässä kotonakin ja vielä viimeisillä lahjaostoksilla ja niin edelleen. Jos joku ihmettelee miksi oon niin kauan aikaa poissa kotoa niin eipä mulla täällä mitään tekemistä olisi. Mielummin koitan ottaa joulutunnelmasta kaiken irti vanhempien ja isovanhempien läheisyydessä kuin yksin kotona. Voin hyvin kuvitella, että jos olisin yksin kotona niin varmaankin itkisin ja angstaisin paskaa elämää. Mutta vanhempien kanssa ei sellaista pahemmin ole. Normaali arki kun palaa uudenvuoden jälkeen niin viihdyn mieluusti pitempäänkin yksin mutta kaikki pyhäpäivät ovat jotenkin sellaisia ettei tee mieli olla yksin. Olen aina ollut hyvin herkkä ns. erityisten päivien suhteen ja kovin usein niistä tulee pettymyksiä, harvemmin kyllä jouluista joten tämä joulu tuo kivasti vaihtelua!
Joulusta vois sen mainita, että noin 70% lahjoista on ostettuna. Ystävälle löytyy kiva paketti ja äidille on kaksi lahjaa (ostan vielä kolmannen, koska nuo kaksi eivät ole erityisen isoja tai kalliita lahjoja), isälle on yksi lahja joten hänellekin tarvitaan lisää. Siskon ja kummitytön lahjoilla ei sinänsä ole kiire, koska saavat ne vasta sitten tapaninpäivän jälkeen joten hommaan ne viimeisenä.
Isovanhempieni luona käydessä (asuvat aivan vanhempieni vieressä) tulin kovin iloiseksi. Ukin kanssa tuli juteltua kolmestaan mummon ja äidin kera toista tuntia putkeen. Ukilla on alzheimer eikä hänellä todellakaan ole aina hyvä päivä vaan kaikki asiat nimet unohtuu ja kaatuilee vaikka paljon apua saakin. Tällä kertaa jutteli aivan kuin ennenkin ja oli mukavaa olla hetki sen ukin kanssa, joka minulla on aina ollutkin. Mummolla äly leikkaa edelleen täydellisesti. Paremmin jopa kuin meillä nuoremmilla välillä! Itseasiassa luulin ettei mitään positiivista tästä käynnistä jäisi mieleen, koska tullessani vanhempien luo oli äiti jotenkin huonolla tuulella ja teki mieli suurinpiirtein samantien teleportata itseni takaisin kotiin. Noh, onneksi se meni ohi ja nyt kotiin vihdoin takaisin tulleena tuntuu hyvälle. Vaikka mä en erityisen eräjorma mallinen mies olekkaan niin silti siellä käynti tuntuu ja vaikuttaa kuin luonnonhelmassa aikaa viettäis. Kyllähän me äidin kanssa joulukuusi ulos haettiin ja sain esitellä voimiani raahamalla sen järkäleen metsästä pihalle, mutta ei meidän metiköissä kuitenkaan mitään karhuja tai susia ole :D Eli ei voi puhua mistään selviytyjät mallisesta seikkailusta mikäli hieman puiden sekaan lähtiskin vaeltelemaan. Rauhallista siellä toki on. Ehkä joskus uskaltaudun laittamaan pihamaisemista kuviakin, tunnistajat tunnistakoot ja vihaajat vihatkoon sitten.
Täytynee kaivaa oikea kamera esille sitä varten, lumian 10mpx kameralla ei mitään vuoden luontokuvaa napata kun zoom ei myöskään päätä huimaa. Tuli tuossa kaverin kanssa juteltua tästä mun lumiasta, että miksi minä sitä pidän vaikka varaa ois parempaakin ja aina valitan siitä. Se on mun kulta ja silmäterä, vastasin. Sitähän se on, enkä mä halua ainakaan vielä lopettaa mun nokia sarjaa. Eihän siinä nokiassa mitään suomalaista sinänsä oo vuosiin ollut, mutta katsotaan nyt minne teknologinen elämä minut vielä kuljettaa.
Todettakoot vielä viimeiseksi, että olen mahdollisesti ehkä kaiketi suututtanut kaverini Aleksandran. Suunnittelimme pitävämme vähän illanistujaista huomenna lauantaina kahdestaan. Hänen piti ilmoitella miten se sit käy hänelle ja mitään ei ole kuulunut. Hän on varattu tapaus, mutta tyytymätön ja olen aika selvästi häntä flirttaillut myös tämän juopottelusuunnitelman tiimoilta. Se ehkä on vaikuttanut asiaan, mutta toisaalta hän ei ole sellaista ihmistyyppiä joka loukkaantuisi tuosta (ei ole loukkaantunut aiemminkaan..). Ehkä tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että hän on enemmänkin mietteliäs. Kiinnostunut. Ehkä ajatusten kanssa hieman jumissa vaan ja epäröi vielä. Naisista nyt koskaan ota sataprosenttisesti selvää mitä siellä yläkerran tapulissa oikein tapahtuu. Tästä johtuen en ole todellakaan mennyt huutelemaan perään erityisemmin. Monesti olen ollut omastakin mielestä liian hyökkäävä tällaisissa tilanteissa. Ehkä olen vihdoin oppinut jotain.. Hurraa! Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa etten kyllä itsekään tiedä, mitkä ovat tavoitteeni ja aikomukseni tämän ihmisen suhteen. Annettakoot anteeksi hänelle jos samasta taudista kärsii..
Ei ole joulukalenteria eikä yhtään joulumieltä, mutta siellä se odottaa jo melkein oven takana. Joulu. Toki voihan se sieltä vielä tulla ja nousta pinnalle. Tällä hetkellä vaan tuntuu että kohta se joulu on ja sitten se on ohi ja vuosi päättyy uusi alkaa ja sitten odotellaan taas vappuja tai pääsiäisiä. Olen surullinen joulumielen puuttumisen takia. Sitä ei kuitenkaan taida pystyä mikään tuomaan minulle. Joulun ja sen jälkeisten päivien suunnitelmat on lyöty lukkoon. Sisko ei tule tänne jouluksi perheensä kanssa ja me menemme heidän luokse tapaninpäivän jälkeen, isä ei lähde mukaan joten perhe ei ole kertaakaan koolla yhdessä enää tänä vuonna. Ainoana ajankohtana kuin sillä minulle olisi suurempi merkitys.
Muuten menee ihan positiivisesti. Jokin aika sitten oli jakso kun oli normaalia yksinäisempää. Viime aikoina on tullu nähtyä kaikki kaverini samalla viikolla ja osa pariinkin otteeseen. Toki se tarkoittaa, että ennen joulua tulee taas hiljaisempaa olemaan, mutta toisaalta tässä on onneksi vähän muutakin tekemistä. Saa ostella perheelle joululahjoja, pitää käydä parit leffat katsomassa ja muutama muu pakollinen meno sattuu parille seuraavalla viikolle myös. Täytyy todeta erään ostamani joululahjan tekevän minut todella iloiseksi. Tiedän sen olevan todella täydellinen lahja. Voin vain kuvitella miten yllättynyt ja iloinen ilme tästä tulee hänelle ja ehkä olen itsekäs (?), mutta nautin tästä tunteesta. Saan todella iloa antamisesta eikä se kauheasti haittaa vaikka en itse saisikaan perheen ulkopuolelta kauheammin lahjoja. Yksi on tulossa ja se lämmittää sydämeni jo nyt. Mutta silti, edellisinä vuosina joulukuu on päässyt syvemmälle minussa.
Kiitos muuten kaikille teille ihanille stalkkereille! Ensimmäinen tuhat käyntiä sivullani tullut täyteen ja kun asiaa ajattelee niin se on tosi iso määrä kahdessa kuukaudessa saavutettavaksi. En pidä blogiani kuitenkaan mitenkään maailman kiinnostavimpana, erilaisena ja massasta poikkeavana kylläkin!
Usein annan itsestäni hyvin masentuneen vaikutelman. Yksinäisen, ahdistuneen, kärsivän olemuksen takaa löytyy onnellisuutta. Ei aina valtamerellistä, ei hyökyaaltoa tai välillä edes pisaraa. Ajoittain sitä tunnetilaa kuitenkin nousee pintaan ja tämä postaus kertoo niistä hetkistä, siitä tunteesta nimeltä onnellisuus. Poikkeuksellisesti laitan myös musiikkilinkkejä youtuben kautta, kappaleita, jotka tekevät minut onnelliseksi tai vaihtoehtoisesti kappaleita, joita mielelläni kuuntelen onnellisena. Tarkoituksellisesti tuli valittua myös nimenomaan erilaisista genreistä koostuvat kappaleet. Toivottavasti joku niistä kolahtaa sinunkin hyvänolon-hermostoon ja kommentit ovat jälleen enemmän kuin tervetulleita! Kaikkiin (ainakin järkeviin sellaisiin) lupaan vastailla nopealla aikataulullakin.
Antti Tuisku - Rakkaus On
Kun halaan Pinjaa. Se hetki on onnellisuutta. Siinä ihmisessä on, jotain mikä saa mun kehon onnellisuutta tuottavat välittäjäaineet liikkeelle kerta toisensa jälkeen. Tuntuu kuin joka kerta huomaisi uuden rakastettavan yksityiskohdan, joka sen onnellisuuden tuo sinä lyhyenä hetkenä pintaan. Toisinaan se on se tapa, jolla hän puristaa selästä halattaessa. Tuoksu, joka hänen hiuksissa on. Ystävällinen ja välittävä hymy halauksen jälkeen. Tänään se pieni pala onnellisuutta oli halauksessa se yksinkertainen fakta, että sain halauksen vaikka hänen siskonsa oli vieressä. Ei, minussa tai meidän ystävyydessä ei ole mitään piiloteltavaa saati hävettävää, ainakaan toivottavasti.. Mutta tuo kuitenkin teki minut onnelliseksi. Ajattelin mielessäni vaan sanovani pitää mennä nyt ja sitä rataa, mutta kuten aina ennenkin, sain silti halin. Oli muuten jäätävän kylmää (ilman hanskoja kaupungilla..), muttei tuosta kylmyydestä ollut mitään jäljellä sen halauksen jälkeen. Ylipäänsä kaikki hänen kanssaan vietetyt hetket tuovat onnellisuuden sisimpääni. Hän on se ystävä, joka kysyy mitä kuuluu, silloinkin kun minä olen päättänyt olla hiljaa masentuneina hetkinäni. Hän on se joka omienkin ongelmien keskellä suuttuu jos minä en avaudu tarpeeksi, koska hän tietää minun tarvitsevan avautumista aina jostain vaikka ajattelen etten aio mitään valittaa mistään ellei erikseen pakoteta. Tiivistettynä ihan sama ollaanko lasillisella, kahvimukillisella vai kävelyllä, se saa mut onnelliseksi.
Michael Jackson - The Way You Make Me Feel
Perheeni ei minua tietenkään aina onnelliseksi saa, kenenkään suku varsinkaan ei täydellinen ole. Useimmiten, kun koko perhe on kokoontunut yhteen, olen onnellinen. Vaikka tulisikin riitoja tai toisen naama alkaisi jo tylsistyttää ja ärsyttämään esimerkiksi pidemmillä lomien tapaamisella. Kun siskokin on ns. 'kotona' vanhempiemme luona niin pelailemme suomitietovisaa tai sen kaltaisia tieto-lautapelejä. Tuollaiset hetket saavat onnellisuuden tulemaan luokseni. Kiivaat väittelymme maahanmuutosta puolesta ja vastaan tai musiikista puhuminen, elokuvasta, mistä tahansa. Ne hetket ovat kuin kultahippuja. Turhan harvoin löydettävissä, mutta siellä ne kuitenkin ovat ja tulevat pintaan kerran tai pari vuoden aikana. Pinjan lisäksi vain muutaman muun ihmisen kanssa voin heittäytyä syvälliseksi. Perheeni osalta se onnistuu siskoni ja äitini kanssa parhaiten. Kuvailisin itseäni todella syväluotaavaksi, syvälliseksi persoonaksi. Tärkeää saada puhua asioista välillä vähän vakavimminkin. Huolimatta siitä, että olen perheeni keskellä hieman pidättäytyväinen välillä, pystyn kuitenkin keskustelemaan syvällisesti kunhan se keskustelu ei mene liiaksi minun itseni sisimpään. En pystyisi avautumaan mistään seksuaalisesta heidän kesken, politiikasta tai muiden asioista ja perheen sisäisistä asioista kylläkin ja se riittää vallan mainiosti, koska muun syvällisen pohdinnan ja itsetutkiskelun voin suorittaa ystävieni kanssa. Tai vaikka täysin randomin kanssa demissäkin, eipä sekään ongelma ole mutta terapeuttista vaikutusta siitäkin saan irti :D
Dropkick Murphys - Rose Tattoo
Jotkut pienemmät hetket tuovat muutamien minuuttien 'mikro-onnea' myös. Näitä hetkiä ovat esimerkiksi oman suosikkijoukkueen tekemä maali ja riehaantumiseni katsomossa. Jännittävä tai hauska pätkä lempiohjelmissani. Toisinaan myös täysin tyhjästä tuleva tuntemattoman ihmisen hymy, varsinkin lasten, sulattaa sydämeni. Oma kummityttöni vie kuitenkin sydämen sulattamisessa voiton nyt ja aina. Mikä ettei, erityisen loistavasti onnistunut omatekoinen pasta-annos tuo onnellisuutta myös. Ennenkaikkea raskaan päivän tiimellyksessä saan suurta nautintoa mikäli olen onnistunut ylittämään itseni asiassa kuin asiassa.
Ray LaMontagne - Meg White
Lopuksi todettakoon se mikä ei liene jäänyt epäselväksi tässä postauksessa ainakaan. Onnelliseksi jokaisena päivänä minut saa tietenkin musiikki. Myös keikkakokemukset, se fiilis kun olet osana tuhansien stadion konserttia tai kymmenien tiivistunnelmaista klubikeikkaa. Yhteisöllisyys, yhteenkuuluvuus. Ihminen on kaikesta huolimatta ryhmäeläin.
Kirjoittelen kerrankin keskellä päivää postausta. Hämmentävää. Pientä kuulumisten päivittelyä tällä kertaa. Rupesin hurjaksi ja ostin päivällä eurolla arvan r-kioskilta. Tyhjän arvan. Story of my life? Huomasin alkuviikosta myös olevani poika ilman karttaa, siis ihan kirjaimellisesti.. Eksyin mun lenkillä :D Siitä tuli lähes kolmen tunnin kävely ilman taukoja kun tarkotus on ollu sellanen 45-60min saada täyteen, jalat täysin vesirakoilla ja koskee joka-helvetin-ikiseen lihaksee mitä mulla lantiosta eteenpäin vaan löytyy.
Kaksi positiivistakin asiaa on kielen päällä. Tässä ensimmäinen. Olen ollut tiettyinä aikoina suoraan sanoen koukussa särkylääkkeisiin. En toki ole niitä turhan takia koskaan ottanut. Minulla on ollut noin reilu vuosi sitten kipuja korvassa, hampaissa sekä ihan tavallista päänsärkyä ja migreeniä myöskin. Parhaimmillaan tai pikemminkin pahimmillaan saatoin ottaa herätessä heti kolme buranaa. Päivällä kaksi ja illalla neljä buranaa unensaamiseksi. Kipujen ollessa siis sitä luokkaa, että joinakin öinä makasin suihkun lattialla vettä valuttaen sen ollessa ainut keino mikä vei ajatukset pois tuskallisista säryistä. Toisinaan neljä buranaakaan ei tuonut riittävää helpotusta nukahtamiseen. Välillä kipujen ollessa pienempää tasoa saatoin silti napsia karkkienlailla lääkkeitä, joten kyseessä lienee riippuvuuttakin. Sittemmin olen päässyt buranasta sekä kivuista eroon.
Tänään kuitenkin oli hieman päänsärkyä ja otin yhden buranan vitamiinipitoisen mehun avustuksella. Siinä kun on näitä flavonoideja tms, jotka ovat luonnon omia kivun lievittäjiä. Ei tullut yhtään paska mieli kun joutui ottamaan sen yhden pillerin. Tuli hyvä mieli. Särky häipyi ja totesin vain mielessäni päässeeni yli todella huonoista ajoista. Se oli ensimmäinen burana muutamaan kuukauteen ja viimeksikin kun otin buranaa niin se johtui hampaanpoistosta. Käytännössä siis pakkotilanne. Sitä ennen edellinen kipulääke olikin joskus keväällä. Tällainen pieni huomio tekee minut jopa onnelliseksi. Vaikka elämäni saattaakin edelleen olla synkän oloista, on se joskus ollut paljon paskempaa. Pienet virrat synnyttävät suuret meret. Nyt ne pienet puroset ovat kääntyneet kohti edullisempaa suuntaa ja siitä täytyy olla kiitollinen
Lopuksi haluaisin kertoa, että minulla on maailman paras ja tärkein mummo. Arkaluontoisuuden vuoksi en poikkeuksellisesti sano sen enempää, mistä oli kyse. On kuitenkin ihanaa, kun on olemassa luotettava isoäiti. Sana vain ja saat apua asiassa kuin asiassa eikä tule ainuttakaan poikittaista sanaa. Tulee vain pyyteetöntä apua, neuvoja sekä mitä ikinä tarvitseekaan juuri sillä hetkellä. Vanhemmissani ei todellakaan ole mitään vikaa, mutta isovanhempani isäni puolelta ovat kuitenkin ne kaksi ihmistä tällä maapallolla, joihin olen voinut aina luottaa tietäen avun olevan saatavilla viipymättä ja heti.
En juurikaan ole kertoillut vielä konkreettisesti elämästäni mitä päivien aikana lopulta teen. Yksinäisyydestä olen kovasti valitellut, mikä on johtanut usein ahdistukseen sekä lievään masenteluun. Ulkonäkö ja ylipaino sitä vahvistaen entisestään.
Pienenä prologina sanottakoon etten oikeasti ole mitenkään erityisen komea tapaus tai normaalipainoinen. Olin teininä pahimmillaan 125kg painava tapaus, osittain sairaudenkin vuoksi joka diagnosoitiin teini-iässä noin kymmenen vuotta sitten. Sittemmin hitaan ja tasaisen painonpudotuksen myötä olen päässyt alimmillaan 74 kilon lukemaan. Olen mieheksi lyhyt, joten olen edelleen kyllä ylipainoinen. Ero entiseen on toki valtava, mutta liikunnan lisäämistä ja lisäpanostusta on tullut mietittyä jo vuosien ajan miten voisin lopulta päästä maagiseen 'normaalipainoon' ainakin mikäli katsotaan esimerkiksi painoindeksiä. Tuo on ollut pitkänajan haaveena, vuosia sitten pidin sitä jopa utopistisena ja ajattelin etten koskaan tule sellaista saavuttamaan. Hyvä kuitenkin jos jotain lähtisi pois. Ja jotainhan lähti pois. Nyt pitäisi lähteä lisääkin. Tämän alkutekstin tarkoituksena oli lähinnä painottaa, että painon kanssa on kuljettu jo pitkä tie eikä taistelu painoni kanssa ollut se ainut syy joka sai lopulta avaamaan ulko-oven ja lähtemään kävelemään raikkaaseen ulkoilmaan.
Usein olen päässäni pyöritellyt ajatusta kunnon lenkkeilyn aloittamisesta ja viikko sitten maanantaina lopulta aloitin. Voin todella sanoa ettei aloittaminen ole helppoa. Nyt vihdoin pääni sisäinen paine sai lähtemään kävelylle, jonka toisessa päässä on aidosti hikinen lopputulos eikä pelkkä hipsuttain askeltaminen puiston päästä päähän ja välillä vartin istuminen penkillä taivasta katsoen, vaikka edelleenkin nautin tähtitaivaan tuijottelusta. Lenkkeily toki pudottaa painoani ajan kanssa, mutta tarvitsin tätä todella myös henkisen painolastin pudottamiseksi. Elämään ja päivään sisältöä joka ei ole vain sen yksinäisyyden surkuttelua, tietokoneella norkoilua ja television katselua sängyltä käsin, sipsipussi sylissä ja limpparipullo kädessä. En toki väitä ettenkö sitäkin edelleen harrastaisi! Tunnin lähes päivittäinen kävelylenkki kaupungin valoissa sekä välillä himmeillä poluilla, on tunti pois ajasta, jonka vietän sängyllä tai tuolilla istuen. Vaikutus pääni sisällä on ollut vieläkin suurempi kuin tunne väsyneissä pohkeissa.
Viime viikolla kävin lenkeillä maanantaista torstaihin sekä sunnuntaina. Tällä viikolla kaupungin polkuja olen tallustanut niin eilen kuin tänään tiistainakin (kirjoittelen tätä näin myöhään illalla joten keskiviikon puolelle voi mennä julkaisu niin älkääs ihmetelkö). Yhdeksän päivän aikana seitsemän lenkkiä. Ajallisesti olen ollut kävelemässä liikkeessä 35 minuutista hieman reiluun tuntiin. Tähdennettäköön tässä kohtaa etten tosiaan ole maratoonille, en edes puolimaratoonille valmistautumassa. Olen pudottamassa painoa, nostamassa kuntoani sekä kohentamassa mielentilaani. Tulevaisuutta ajatellen voisi sanoa olevan mukavaa mikäli painoni päivittäinen heittelyväli olisi jouluun mennessä 64-67 kilon paikkeilla kun se nyt on ollut 74-77 kiloa hieman päivistä ja syömisistä riippuen. Tavoitteeni normaalipainoisuudesta asetin vuodelle 2016. Tarkoittaen nyt pysyvää muutosta ja noin 60kg painoa. Paino itsessään ei ole numerona se pakkomielle lopullisesti. Haluan jossain vaiheessa aloittaa lihakunnon tekemisen ja nostella painoja. Sen myötä jos lihaksia tulee normaaliin kroppaan, on luonnollista ettei painokaan pysy niin alhaisena jos saan lihaksia. Kuulostaa aika hurjalle. Normaalipainoinen minä ja jonkinasteiset lihakseet vieläpä kropassa. Tällä hetkellä tuo on se utopistinen juttu. Mutta sitä kohti tässä mennään. Normaalipaino ei ole enää kaukana ja seuraava kova jokaviikkoinen päätös on saada hommattua itselle kuntoiluvälineitä tai salikortti lenkkeilyn ohelle.
Harvoin olen ollut näin positiivinen mistään asiasta. Pinnallisesti ajateltuna toivon myös ''uuden minän'' kelpaavan jollekin uudelle ihanalle ihmiselle, jonka saisi kainaloon. Karu totuus on ollut ettei vanha minä ole oikein kelvannut edes kaverina kellekään. Motivaatiota siis riittää suunnasta jos toisestakin!
Jokaisella meistä pitäisi olla Henrin kaltainen homokaveri. Sellainen hyvin stereotyyppinen menevä, hauska, hulivilihomppeli, jonka tempauksille ja tekemisille ei vaan voi suuttua koskaan. Saa sinut aina nauramaan ja iloiselle tuulelle. Juorukello, mutta hyväntahtoinen. Vaikka monen mielestä sellaiset ihmiset ovatkin aika bitch-kategoriaan laitettavissa. Johonkin massa-some-tumblr-instapoju-kategoriaan hänet voi kyllä laittaa. Jos tuo ilmaisu nyt kenellekään avautuu?
Minulle Henri on kuin eräänlainen elämän pelastusliivi, joka pitää minut pinnalla eikä anna valua liiallisiin syvyyksiin. Ilman Henriä voisi hyvinkin olla etten innostuisi koskaan käymään baareissa ja muutenkin sosiaalisuuteni nousee tämän pojan läsnäollessa. Se on todellakin vain ja ainoastaan hyväksi muuten aika synkeälle ja tympeälle tapaukselle nimeltä minä. Tunnen kehossani elämän virtaavan aina kun olemme kahdestaan, mutta myös isommassa porukassa hengatessa hänen persoonansa jaksaa energisoida aivan kaikkia. Jossain toisessa tapauksessa tämä ei tietenkään olisi hyväksi. Kaksi Henrin tapaista ihmistä yhdessä tietäisikin jo täydellistä katastrofia. Kenties putkareissua, onnettomuuksia tai muuten vaan epäselvää sekasortoa tapahtumaketjuissa, joita edes pahimmatkaan saippuaoopperakirjoittajat eivät osaisi luoda toimistoissaan. Aivan näin kauheita ylilyöntejä harvemmin sattuu rauhallisen persoonan tasapainottavan vaikutuksen alaisena, mutta minä saan sopivasti potkua persuuksiin silloin!
En muista mainitsinko avaustekstissäni olevani bi, mutta tässä se nyt tuli. Tämän sanottuani herää varmasti kysymys minun ja Henrin historiasta. Olemme tunteneet toisemme kunnolla ehkä neljä vuotta, mutta toistemme olemassaolosta olimme tietoisia jo kuusi vuotta sitten. Yhteisen kaverimme Millan kautta tutustuimme vasta kunnolla. Mitään varsinaista säätöä meillä ei ole koskaan ollut, mutta en pysty kieltämään pienen merkityksettömän ja satunnaisen nuoleskelun olemassaoloa :D
Haluan tässä postauksessa mainita myös Aleksandran, koska olemme viimeaikoina tutustuneet paremmin ja nähneetkin pari kertaa. Kokonaan omaa postausta hänestä on turha tehdä, kun emme tunne ihan niin hyvin emmekä omista juurikaan mitään historiaa. Toisaalta en oikein osaisi kertoakaan hänestä mitään jännittävää. Seurusteleva heteronainen mikä on aika harvinaista kaveripiirissäni. Mukava ja menevä kuten Henrikin. Ei tosin yhtä riiviömäinen ja yliampuva!
We go on & off, on & off and on & off We go on & off, on & off and on & off We go on & off, on & off and on & off
Kuinka moni tunnisti biisin jo tuosta? Linkitin vastauksen loppuun. Miten tämä sitten liittyy minuun tai tähän postaukseen? Siten, että Millan kanssa meidän elämä pitkälti mennyt tuota on/off kaavaa noudattaen. Ainakin jos asiaa kysyy tilannetta läheltä seuranneilta. Nyt olemme off asennossa ja näin se tulee pysymään jatkossakin. Kaveruus/ystävyys kuitenkin on ja pysyy, se ei mene offiin pysyvästi, vaikka sekin tilanne on kerran pari koettu. Tosin molemmilla kerroilla olen tiennyt hänen tulevan juttelemaan uudelleen kun tarpeeksi on itse hiljaa ensin. Kai tähänkin kaveruuteen ja suhdesäätöilyyn pätee sama kuin aiemmin sanottu Pinjasta, ylä- ja alamäkeä on ollut, kipinät ovat sinkoilleet. Riitoja on mennyt, tullut, niistä on selvitty. Tunnettu on viisi vuotta ja eiköhän tässä selvitä toisiamme tukien kavereina vielä toisetkin viisi vuotta. Tuo on muuten pitkäikäisin kaverisuhteeni tällä hetkellä. Tosin, kaikkien nykyisten kavereitteni kanssa olen tuntenut suurinpiirtein yhtä pitkään, joten suuria eroja näissä ei todellakaan ole.
Seurustelujen aikana kumpikaan ei ole onnistunut olemaan lopulta onnellisia. Molemmilla lienee omia ajatuksia 'ihannesuhteesta'. Itselle siihen sisältyisi paljon yhdessä olemista, välillä kun emme nähneet edes viikoittain. Kavereina emme näe senkään vertaa. Melkein kuukausi taitaa tulla nyt täyteen edelliskerrasta. Sinänsä se ei itseäni haittaa kun siihen on tottunut. Toivon löytäväni enemmän kavereita, mutta en usko muutokseen nykyisissä kaverisuhteissani. Ne kun ovat aika sementoituneet omille aloilleen. Seurusteluajoista vielä sen verran, että Millan kanssa sekin muistutti enemmän läheistä ystävyyttä kuin oikeasti pariskuntana olemista. Tästä ihmisestä kuitenkin on löytynyt jo ensisilmäyksestä lähtien jotain selittämätöntä puoleensa vetävyyttä. Kyseessä on herkkä tapaus joka voi sekunnissa nousta maasta pilviin, mutta tipahtaa yhtälailla alaskin. Jotkut pitivät meidän (5v) ikäeroa liian suurena, mutta mikään ei koskaan ole siihen kaatunut. Jos olisi, tuskinpa me emme enää kavereitakaan olisimme. Muutamat kerrat kun ikäero todella on ollut ongelmallista niin se yhteydenpito on kokonaan hävinnyt, ainakin minun tapauksessa.
En halua kertoa liian yksityisiä asioita ettei ihmisiä tunnisteta tästä, mutta herkkyydestään huolimatta Milla on kasvattanut kovan kuoren ympärilleen kokemiensa asioiden vuoksi. Olen tästä syystä hieman pettynyt häneen myös, sillä olen kuullut muilta ihmisiltä asioita, joita hän ei ole edes seurustelun aikana kertonut minulle. Toisaalta se on ymmärrettävää, toisaalta ei. Vaikeista kokemuksista puhutaan mutta meilä on ollut mielestäni tarpeeksi pitkä tie kuljettuna ettei avoimuuden pitäisi olla enää ongelma missään asiassa. Tai sitten vaan yliarvioin oman tärkeyteni :DD Voihan se niinkin olla. Aasinsiltana tästä... Kaveripiiriäni yhdistävänä tekijänä voisi nimittää masennusta. Ei meistä kukaan taida onnellinen olla ja itseäni lukuunottamatta kaikki muut taitavatkin lääkityksessä asti olla. Olen aina uskonut ettei elämää pidä elää keinotekoisesti pillereiden avulla joten en ole suostunut kokeilemaan niitä omaan alakulooni. Toki jos tilanne nyt todella huonoksi menisi niin harkitsisin uudelleen. En ole itsetuhoinen tai vastaavaa, se asia jos muuttuu niin muuttunee käsitykseni lääkkeisiinkin.
Ajattelin tässä vaiheessa esitellä teille lähipiirini. Jos jotain kysyttävää postauksesta tai ihmisistä jää, kysy ihmeessä kommenttikentässä, niin vastailen kyllä ja kerron mielelläni lisääkin. Ensimmäiseksi aloitan kertomalla Pinjasta, joka on läheisin kaverini/ystäväni mitä tulee kasvotusten vietettyyn aikaan. Hänestä kerron lisää myös tulevassa postauksessa 'Tunteita: Onnellisuus', mutta asiaan. Olen tuntenut Pinjan suurinpiirtein noin neljä vuotta. Tutustuimme yhteisen kaverin Millan kautta. Harvinaista minulle, juttu lähtiin luistamaan tosi hyvin samantien ja ystävystyimme nopeasti. Menin itseasiassa ensitapaamisellamme saattamaan häntä Millan luota kotiinsa. Aikalailla harvinaista sosiaalista toimintaa osaltani kun kyseessä oli tosiaan ihminen kenet olin tuntenut ehkä keskustelun ja parin tunnin ajanviettämisen verran siellä bileissä.
Ikäeroa meillä on vaan muutama vuosi ja ajatusmaailma kohtaa usein, vaikkakaan mitään paita/perse tyyppisiä ei kumpikaan olla. Tosin itse toivoisin tiiviimpääkin yhteydenpitoa, koska eihän se päivittäistä suinkaan ole, mikä kävisi mulle kyllä enemmänkin kuin loistavasti. Ajan saatossa on ollut riitoja sekä draamaa paljon. Osittain, koska päädyin rakastumaan häneen. Meillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut mitään vakavampaa. Yön heikkoina hetkinä pientä pervoilua oli kerran, eipä sen enempää. En sanoisi kumpaakaan meistä järin helpoksi tapaukseksi joten ei ole kauhea yllätys ettei kaveruutemme ole kivan tasaista tallustelua päivästä toiseen. Joskus tuntuu hänen hermostuvan tyhjästä ja heittelevän teräviä kommentteja kovin helposti enkä aina mielestäni ansaitse suuttumista. Toisinaan taas varmasti ansaitsen... Toisaalta, kun minä suutun, hän ei pidä sitä koskaan oikeutettuna :D
Tällä hetkellä on viiltävä ikävä Pinjaa. Emme ole nähneet melkein kolmeen viikkoon eikä edes kauheasti juteltu missään. Tätä ennen tapailimme kyllä kahdesti, välillä kolmestikin viikossa niin sikäli ei ole yllättävää jos taukoa välillä tulee. Varsinkin kun muistaa yksinäisyys postauksessani mainitseman tilanteen. Kaikilla muilla on tosiaan se muu elämä. Hänelläkin on kumppani, koulu, perhe sekä muita kavereita. Hänellä on myös ongelmia asian jos toisenkin kanssa. Osassa olen pystynyt häntä auttamaan ja ehkä siksikin hän välillä välttelee minua jos nolottaa kun ois edelleen avun tarpeessa tai sitten ei pysty antamaan mitään takaisin. Tai jos ne ongelmat vaan painaa mieltä liikaa eikä halua olla järin sosiaalinen. Eiköhän me ensi viikolla kuitenkin taas vietetä aikaa yhdessä!
On lokakuu vasta ja tuntuu, kuin loppuvuosi ja joulu ois vedetty pilalle jo nyt. Viime tekstissäni valittelin tätä yksinäisyyttäni. Kuitenkin valoa tunnelin päässä näkyi, koska hei! Joulu on tulossa. Perhe yhdessä taas pitkästä aikaa, rakas siskoni tulee miehensä ja tyttärensä, minun ihanan kummityttöni Olivian kanssa käymään melkein viikoksi. Niitä harvoja hetkiä vuoden aikana, joita minä odotan innolla. Näyttäisi kuitenkin siltä ettei tämä toteudu tänä vuonna. Siskoni oli äitille sanonut etteivät ole tulossa viettämään joulua tänne meille päin eivätkä täten luultavasti käy enää koko loppuvuonna täällä.
Siskoni asuu perheensä kanssa siis etelässä, minä täällä keskemmällä Suomea kuten muu perhe myös. En ole siskoani tai kummityttöäni nähnyt pariin kuukauteen ja jo nyt on ikävä. Voisin toki käydä heidän luonaan, mutta suoraansanottuna olisi kiva jos sisko vaikka kerran kutsuisi itse sinne. Tätä ei ole siis tapahtunut, enkä halua alkaa tyrkyttämään itseäni. Jotenkin tuntuu ettei siskoni edes luota minuun esimerkiksi mitä lapsen vahtimiseen tulee ja tässä osasyy kutsumattomuudelle. Mitään järkisyitä tuolle nyt ei ole. Ennen oman lapsen syntymää ei siskollakaan mitään kokemusta pienistä lapsista ollut. Miten minä voisin mitään oppiakaan ellen saa mahdollisuutta olla kummityttöni elämässä mukana. Varmaan se luottamuskin siitä nousisi jos näkis ettei tytölle mitään kamalaa tapahdu jos olisi minun kanssani kahdestaan hetken edes. No mutta. Elämä on?
Pohdiskelen tällä hetkellä kovasti mitä tälle asialle voisin tehdä. Miten hän suhtautuu jos soittaisin tai jotain. Tuntuu kuitenkin aika kurjalle, kuin minut olisi leikattu heidän elämästään pois. Äitimme kuitenkin on käynyt siskoni luona monia kertoja, kertaakaan ei ole minua pyydetty mukaan vaikka toistuvasti tuon haluni esille olla kummityttöni elämässä ja kasvamisessa mukana. Toisaalta taas en haluaisi ottaa asioita puheeksi, koska sisko ajattelee kuten ajattelee. Jos hän vartavasten minut haluaisi käymään, niin kai hän sitten pyytäisi edes äidin välityksellä. Meillä ei ole siis tapana soitella tai tekstailla yms toisillemme. Aina kun nähdään, tullaan kuitenkin hyvin toimeen joten mitään ongelmaa tai riitaahan tässä ei todellakaan ole. Jotenkin ihmeellistä touhua siis senkin vuoksi.
Päässä pyörii nyt vain ajatus elämän ensimmäisestä joulusta, kun koko perhe ei olekkaan koolla. Loppuvuosi, kun lähes puolen vuoden tauko tulee siskon sekä kummitytön näkemiseen. Olisihan se ollut ihan kiva Jarnoakin nähdä, siskoni miestä. Emme ole vielä hänenkään kanssaan kunnolla ehtineet tutustua ja haaveeksihan sekin näyttää jäävän.
Olen usein miettinyt voivani muuttaa vaikka Helsinkiin tai Tampereelle (josta olisi hyvät nopeat kulkuyhteyden pk-seudulle), koska siellä olisi siskon perhe ja voisi kokeilla siipiään uudessa ympäristössä. Viimeaikoina olen muuttanut mieltäni tämänkin ajatuksen suhteen kun tuntuu ettei minua sinne kaivata. Ehkä suuntaan katseeni jonnekin entistä kauemmaksi kaikesta. Muutama keskeneräinen asia kuitenkin estää vielä näiden ajatusten konkretisoitumisen. Niistä tarkemmin ehkä joku toinen kerta.
Haluan päästää teidät pääni sisälle jollain tasolla ja koitan selittää itseäni kertomalla tunteistani. Pelkkää masentavaa luettavaa ei ole tulossa jatkuvalla syötöllä, mutta juuri tällä hetkellä tunnen suurta yksinäisyyttä. Aloitetaan siis sillä, blogin aloittaminenkin kun osittain menee sen piikkiin, että haluan tekemistä itselleni sekä keinoja purkaa tuntojani niin hyvässä kuin pahassa.
Olen tällä viikolla viettänyt aikaa lähes kokonaan vain omissa oloissani. Alkuviikosta luonani kävi kaverini Aleksandra, mutta viipyi tasan minuutin. Tämä tosin johtui vain hänen kiireestään, minkäs teet. Erityisen pahaksi tämä yksinäisyysjakso ei vielä ole mennyt, mutta pelottaa kuitenkin. En ole mitenkään itsetuhoinen ihminen. Ei tarvitse pelätä mitään teiniangstia ja viiltelyä. Toisaalta pitäisikö tätä oloa jotenkin sitten purkaa fyysisesti, miten?
Olen tälläkin viikolla useasti pyydellyt niin Henriä kuin Pinjaa sekä Millaakin käymään. Yleensä se olen aina minä, joka huutelee toisten perään. Aika harvoin lopulta yhtään mitään syntyy. Tiedän, että tällä viikolla en enää kavereitani tule näkemään, joten viikon saldoksi jää yksi minuutti. Mutta siitäkin minuutista olen ylpeä. En voi kuitenkaan kiistää etteikö se sattuisi syvälle sydämeen, kun neljännen kerran kysyt viikon aikana samalta ihmiseltä oisko aikaa nähdä ja vastaus on joka kerta sama, ei. Neljännellä kerralla sillä lisäyksellä ettei tarvitse enää torstain jälkeen uudelleen kysyäkkään, koska on jo sovittua menoa loppuviikolle. Tiedän ettei se ole mikään tekosyy, etteikö häntä kiinnostaisi nähdä. Kuten totesin, heillä on muutakin elämää. Minulla ei niinkään. Surullista, eikö? En mielestäni ole kuitenkaan itsesäälissä vellova. Jokainen päivä yritän löytää uusia ihmisiä elämääni ja koitan jutella tyypeille milloin missäkin ja ehdottaa josko voisi tutustua kaverina lisääkin.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään syyllistää tätä pientä ystäväpiiriäni. Eivät he ole minun yksinäisyydestä vastuussa. Kaikilla on oma elämä ja minä olen väliinputoaja. Olen heille kaikille niinsanotusti kakkoskorin ystävä. Oma kumppani tai paras ystävä menee edelle kuten joillakin omat perhesuhteetkin. Sen jälkeen vuoroon tulee ajanviettäminen minun kanssa ja se aika on kovin vähäistä. En ole onnistunut kipuamaan hierarkiassa ylemmäksi tai löytämään uusia ystäviä, joilla täyttää tyhjyyttäni. Noin 90% ajastani kuluu yksin kotona tietokoneella, musiikkia kuunnellen, tv:tä katsellen tai vastaavaa. Lopustakin suurinosa menee lähinnä omien perheenjäsenteni kanssa ollessa. Jokainen kuitenkin tietää ettei se elämä voi perustua pelkästään vanhempien tai muiden sukulaisten luona oleskeluun kun se arki on omassa kämpässä. Se 10% ajasta jota en ole kotona, olen kuitenkin lähes poikkeuksetta onnellinen. Siitä tunteesta seuraavassa postauksessa lisää.
Mainittakoon vielä lopuksi, että olen muuttanut kaikkien nimet lähipiiristäni joksikin muuksi, haluan kertoa asioistani kuitenkin melko avoimesti ja draamaahan siitä syntyisi mikäli puhuisin ihmisistä oikeilla nimillä. Olen myös muuttanut nimet kokonaan erilaisiksi. Eli Joni ei ole muuttunut 'vain' Janiksi tai Ella Ullaksi eikä Rami Samiksi jne. Jos joku itsensä tästä blogista nyt kuitenkin tunnistaisi ja vetäisi oikein huolella perunat anaaliin ja herneet nenään niin tee minulle ja itsellesi palvelus, tee perunoista ja herneistä salaattia. Älä tule avautumaan minulle aiheuttaen kolmatta maailmansotaa. Tarkoitukseni on saada terapeuttista hyötyä kirjoittamisesta ja tämä on tapani käsitellä elämääni niin kuin parhaaksi nään.
En tiedä sainko nuo tunnisteet muuten toimimaan? Mutta ilmoitelkaa kommenttina jos jokin ei toimi tai antakaa kehuja jos aihetta on. Rakentavaa palautetta, kehitysideoita? Kyllä kiitos.
Yö. Ensimmäinen blogiteksti, teksti, ei kuvablogi. Erikoisen miehen blogi, kyllä! Tervetuloa hyvin erikoiseen blogiin, jos löydät/tiedät toisen yhtä kamalan ja sekavan niin linkatkaa mun kaksoisolentoni toki tänne viestillä.
Yö. Aika päivästä kun aivoni heräävät. Mietteet syntyvät, positiivisuuteni usein häviää realismi-minän tieltä. Ajattelun aika, välillä mukavaa mutta usein perin tuskallistakin. Siksi haluan kirjoittaa sekä jakaa maailmaani. Ehkä joskus joku tykästyy blogiin tai peräti minuun! Se olisi aika mahtavaa. On minulla ollut ja on edelleen muitakin blogeja mutteivat ne ole samanlaisia. Tästä ei tule varmastikaan mitään lukijamenestystä eikä se haittaa. Tämän blogin löytävät ihmiset, jotka eivät löytäisi niitä toisenlaisia luomuksiani. Tästä blogista tulee syvällisen terävästi riipaiseva ihmistarina ilman pyöristettyjä reunoja.
Blogisti täällä näytön takana on suhteellisen jännä persoona. Mies joka pitää musiikista, erilaisista ihmisistä sekä kissoista. Urheilusta ja sen seuraamisesta pitävä läski, joka yrittää laihduttaa mutta ei ota elämää liian vakavasti, koska jokaisen meidän kohtalo on kuolla. Suosittelen jokaista elämään kuten itse haluaa. Edellämainittu valitettava fakta kuitenkin luo itsellenikin ahdistusta, kirjoittaminen on itselleni hyvin terapeuttista toimintaa. Olen ihminen joka luo itselleen keinot elämästä kaiken irtisaamiseksi.
Toivoisin blogistani sosiaalista ulottuvuutta, lisämausteen ja jopa toivonkipinän uusille kontakteille, ehkäpä ystävyydelle jonain päivänä. Huomasitteko sisäisen konfliktini? Minussa kohtaavat pehmeät pilvet, lämmin aurinko sekä hirmuisesti salamoiva ukkonen. Mies monella ulottovuudella tarjoiltuna, olkaa hyvä.
Kaiken sekavuuden ja järjen tai järjettömyyden jälkeen päätin kuvailla itseäni sanoilla boy without a map. Poika ilman karttaa. Ehkä se kartta tähän maailmaan vielä jostain löytyy :)
