Paska kerääntyy paskan luokse?

Vituttaa. Oikeasti.


On lokakuu vasta ja tuntuu, kuin loppuvuosi ja joulu ois vedetty pilalle jo nyt. Viime tekstissäni valittelin tätä yksinäisyyttäni. Kuitenkin valoa tunnelin päässä näkyi, koska hei! Joulu on tulossa. Perhe yhdessä taas pitkästä aikaa, rakas siskoni tulee miehensä ja tyttärensä, minun ihanan kummityttöni Olivian kanssa käymään melkein viikoksi. Niitä harvoja hetkiä vuoden aikana, joita minä odotan innolla. Näyttäisi kuitenkin siltä ettei tämä toteudu tänä vuonna. Siskoni oli äitille sanonut etteivät ole tulossa viettämään joulua tänne meille päin eivätkä täten luultavasti käy enää koko loppuvuonna täällä.

Siskoni asuu perheensä kanssa siis etelässä, minä täällä keskemmällä Suomea kuten muu perhe myös. En ole siskoani tai kummityttöäni nähnyt pariin kuukauteen ja jo nyt on ikävä. Voisin toki käydä heidän luonaan, mutta suoraansanottuna olisi kiva jos sisko vaikka kerran kutsuisi itse sinne. Tätä ei ole siis tapahtunut, enkä halua alkaa tyrkyttämään itseäni. Jotenkin tuntuu ettei siskoni edes luota minuun esimerkiksi mitä lapsen vahtimiseen tulee ja tässä osasyy kutsumattomuudelle. Mitään järkisyitä tuolle nyt ei ole. Ennen oman lapsen syntymää ei siskollakaan mitään kokemusta pienistä lapsista ollut. Miten minä voisin mitään oppiakaan ellen saa mahdollisuutta olla kummityttöni elämässä mukana. Varmaan se luottamuskin siitä nousisi jos näkis ettei tytölle mitään kamalaa tapahdu jos olisi minun kanssani kahdestaan hetken edes. No mutta. Elämä on?


Pohdiskelen tällä hetkellä kovasti mitä tälle asialle voisin tehdä. Miten hän suhtautuu jos soittaisin tai jotain. Tuntuu kuitenkin aika kurjalle, kuin minut olisi leikattu heidän elämästään pois. Äitimme kuitenkin on käynyt siskoni luona monia kertoja, kertaakaan ei ole minua pyydetty mukaan vaikka toistuvasti tuon haluni esille olla kummityttöni elämässä ja kasvamisessa mukana. Toisaalta taas en haluaisi ottaa asioita puheeksi, koska sisko ajattelee kuten ajattelee. Jos hän vartavasten minut haluaisi käymään, niin kai hän sitten pyytäisi edes äidin välityksellä. Meillä ei ole siis tapana soitella tai tekstailla yms toisillemme. Aina kun nähdään, tullaan kuitenkin hyvin toimeen joten mitään ongelmaa tai riitaahan tässä ei todellakaan ole. Jotenkin ihmeellistä touhua siis senkin vuoksi.

Päässä pyörii nyt vain ajatus elämän ensimmäisestä joulusta, kun koko perhe ei olekkaan koolla. Loppuvuosi, kun lähes puolen vuoden  tauko tulee siskon sekä kummitytön näkemiseen. Olisihan se ollut ihan kiva Jarnoakin nähdä, siskoni miestä. Emme ole vielä hänenkään kanssaan kunnolla ehtineet tutustua ja haaveeksihan sekin näyttää jäävän.

Olen usein miettinyt voivani muuttaa vaikka Helsinkiin tai Tampereelle (josta olisi hyvät nopeat kulkuyhteyden pk-seudulle), koska siellä olisi siskon perhe ja voisi kokeilla siipiään uudessa ympäristössä. Viimeaikoina olen muuttanut mieltäni tämänkin ajatuksen suhteen kun tuntuu ettei minua sinne kaivata. Ehkä suuntaan katseeni jonnekin entistä kauemmaksi kaikesta. Muutama keskeneräinen asia kuitenkin estää vielä näiden ajatusten konkretisoitumisen. Niistä tarkemmin ehkä joku toinen kerta.