Haluan päästää teidät pääni sisälle jollain tasolla ja koitan selittää itseäni kertomalla tunteistani. Pelkkää masentavaa luettavaa ei ole tulossa jatkuvalla syötöllä, mutta juuri tällä hetkellä tunnen suurta yksinäisyyttä. Aloitetaan siis sillä, blogin aloittaminenkin kun osittain menee sen piikkiin, että haluan tekemistä itselleni sekä keinoja purkaa tuntojani niin hyvässä kuin pahassa.
Olen tällä viikolla viettänyt aikaa lähes kokonaan vain omissa oloissani. Alkuviikosta luonani kävi kaverini Aleksandra, mutta viipyi tasan minuutin. Tämä tosin johtui vain hänen kiireestään, minkäs teet. Erityisen pahaksi tämä yksinäisyysjakso ei vielä ole mennyt, mutta pelottaa kuitenkin. En ole mitenkään itsetuhoinen ihminen. Ei tarvitse pelätä mitään teiniangstia ja viiltelyä. Toisaalta pitäisikö tätä oloa jotenkin sitten purkaa fyysisesti, miten?
Olen tälläkin viikolla useasti pyydellyt niin Henriä kuin Pinjaa sekä Millaakin käymään. Yleensä se olen aina minä, joka huutelee toisten perään. Aika harvoin lopulta yhtään mitään syntyy. Tiedän, että tällä viikolla en enää kavereitani tule näkemään, joten viikon saldoksi jää yksi minuutti. Mutta siitäkin minuutista olen ylpeä. En voi kuitenkaan kiistää etteikö se sattuisi syvälle sydämeen, kun neljännen kerran kysyt viikon aikana samalta ihmiseltä oisko aikaa nähdä ja vastaus on joka kerta sama, ei. Neljännellä kerralla sillä lisäyksellä ettei tarvitse enää torstain jälkeen uudelleen kysyäkkään, koska on jo sovittua menoa loppuviikolle. Tiedän ettei se ole mikään tekosyy, etteikö häntä kiinnostaisi nähdä. Kuten totesin, heillä on muutakin elämää. Minulla ei niinkään. Surullista, eikö? En mielestäni ole kuitenkaan itsesäälissä vellova. Jokainen päivä yritän löytää uusia ihmisiä elämääni ja koitan jutella tyypeille milloin missäkin ja ehdottaa josko voisi tutustua kaverina lisääkin.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään syyllistää tätä pientä ystäväpiiriäni. Eivät he ole minun yksinäisyydestä vastuussa. Kaikilla on oma elämä ja minä olen väliinputoaja. Olen heille kaikille niinsanotusti kakkoskorin ystävä. Oma kumppani tai paras ystävä menee edelle kuten joillakin omat perhesuhteetkin. Sen jälkeen vuoroon tulee ajanviettäminen minun kanssa ja se aika on kovin vähäistä. En ole onnistunut kipuamaan hierarkiassa ylemmäksi tai löytämään uusia ystäviä, joilla täyttää tyhjyyttäni. Noin 90% ajastani kuluu yksin kotona tietokoneella, musiikkia kuunnellen, tv:tä katsellen tai vastaavaa. Lopustakin suurinosa menee lähinnä omien perheenjäsenteni kanssa ollessa. Jokainen kuitenkin tietää ettei se elämä voi perustua pelkästään vanhempien tai muiden sukulaisten luona oleskeluun kun se arki on omassa kämpässä. Se 10% ajasta jota en ole kotona, olen kuitenkin lähes poikkeuksetta onnellinen. Siitä tunteesta seuraavassa postauksessa lisää.
Mainittakoon vielä lopuksi, että olen muuttanut kaikkien nimet lähipiiristäni joksikin muuksi, haluan kertoa asioistani kuitenkin melko avoimesti ja draamaahan siitä syntyisi mikäli puhuisin ihmisistä oikeilla nimillä. Olen myös muuttanut nimet kokonaan erilaisiksi. Eli Joni ei ole muuttunut 'vain' Janiksi tai Ella Ullaksi eikä Rami Samiksi jne. Jos joku itsensä tästä blogista nyt kuitenkin tunnistaisi ja vetäisi oikein huolella perunat anaaliin ja herneet nenään niin tee minulle ja itsellesi palvelus, tee perunoista ja herneistä salaattia. Älä tule avautumaan minulle aiheuttaen kolmatta maailmansotaa. Tarkoitukseni on saada terapeuttista hyötyä kirjoittamisesta ja tämä on tapani käsitellä elämääni niin kuin parhaaksi nään.
En tiedä sainko nuo tunnisteet muuten toimimaan? Mutta ilmoitelkaa kommenttina jos jokin ei toimi tai antakaa kehuja jos aihetta on. Rakentavaa palautetta, kehitysideoita? Kyllä kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti